Ylä- ja alamäkiä

On ollu taas pikku tauko blogin päivityksessä, mut nyt on aika purkaa vähän tuntemuksia uudessa maassa asumisesta ja työskentelystä. Voi pojat, mistäköhän mä ees alottaisin?

Just nyt tällä hetkellä oon todella ahdistunut, turhautunut ja haluisin vaan huutaa ääneen ja raivota. Duuni. Mikä ihana tekosyy saada ittensä hulluuden partaalle ja menettää yöunensa. Aluksi stressasin todella paljon ja ahdistuin siitä, kun kukaan ei tuntunut haluavan palkata mua. Kävin miljoonissa mestoissa kyselemässä töitä ja jätin cv:tä vaikka minne, laitoin sähköpostia ja etsin töitä netistä. Kenestäkään ei kuulunut mitään ja homma tuntui niin turhalta. Teki mieli vaan huutaa et etteks te tajuu kuinka hyvä mä oon!!?? Oon Suomessa kai tottunut liian hyvään, kun aina on duunit hoitunut ilman sen suurempia ongelmia ja tottakai se on helpompaa, kun tuntee niin paljon ihmisiä ravintola-alalla. No, sit kuin taivaan lahjana siinä epätoivoisimmassa hetkessä sain soiton et tuutko koevuoroon. Tottakai suostuin ja hoidin homman himaan niin hyvin, et ravintolapäällikkö perui seuraavana päivänä olevan koevuoron kokonaan ja palkkas mut suorilta käsin. Kaikki näytti siis vihdoinkin sujuvan ja tuli tunne et ehkä kaikki kuitenkin järjestyy. Raha-asioista oon siis murehtinut myös tosi paljon, koska sitä ei vaan yksinkertaisesti oo, ha. Siks työnsaanti on ollut niin tärkeetä ja muutenkin haluun jonkun rytmin elämääni. No, iloitsin ehkä vähän liian aikasin, sillä luulen, et irtisanon itteni tän päivän jälkeen. Päälliköt siinä mestassa on vaan niin kummia ja käyttäytyy todella epäammattimaisesti ja kohtelee mua täysin eri tavalla kun muita. Oon yrittänyt parhaani tehdä töitä niin kuin ne haluaa ja miten mua on ohjeistettu, mutta silti kaikki mitä teen on väärin. Tulee niin voittajafiilis kun juokset ympäriinsä, korjaat astioita, katat pöytiä ja palvelet asiakkaita ja samalla toinen työntekijä hengaa tiskillä kaverinsa kanssa tekemättä YHTÄÄN mitään, ja sulle tullaan sanomaan et hei sun pitäis pistää vähän vauhtia tohon toimintaan. Ja pysähdyin siis juomaan lasin vettä. Pelkkä ton illan ajattelu saa kyyneleet mun silmiin ja savun nousemaan korvista kun suututtaa niin paljon. Ja siis esimerkkejä niiden paskasta käytöksestä on monia muitakin, en vaan jaksa niitä kaikkia tähän kirjottaa kun tulis kirjotettua romaani siinä samalla. Tunteja myös luvattiin 25-30 viikossa kun otin työn vastaan, tällä viikolla niitä taitaa olla 15. Kyllähän sillä elää, helposti.

Oon ollut tällä alalla niin kauan, et ihan mitä tahansa mä en enää niele, sori vaan. Jos mua ja mun panosta ei arvosteta, niin syökää päänne. Perkele. Mä tiedän, että teen työni hyvin. Piste. Ja en mäkään tuu neuvomaan teitä kun nään että teette jonkun asian aivan käsittämättömän typerällä tavalla kun saman asian vois hoitaa sata kertaa helpommin ja nopeammin. Toki tiedän, maassa maan tavalla ja mitä näitä nyt on. Silti ihan perus käytöstavat vois olla hyvä opetella maasta riippumatta. Meen tänään illalla töihin, oon ihan helvetin hyvä (vuoden työntekijänähän se on lasten leikkiä), superystävällinen asiakkaille ja vuoron päätteeks sanon et kiitti mulle riitti. En tarvi tollasta huonoa energiaa ja ahdistuneisuutta mun elämään. Järkevääkö? No, ehkä ei, kun ei oo vielä toista duunia plakkarissa, mutta mun sietokyvyllä on rajansa.

Mutta ei hätää, on mulla ollut kivaakin täällä, haha. Tykkään Sydneystä tosi paljon, sain kivan kämpän ja kämppikset (italialainen misu ja brasilialainen kundi) Bondi beachilta ja ja kaikkien virallisten juttujen hoitaminen oli tosi helppoa ja nopeeta, joten niistä ei onneks tarvinnut stressata. Australiaan tullessa sun täytyy hakee itelles veronumero, jos et aio tehä pimeenä duunia, avata pankkitili, hakee Medicare-kortti mikä on vähän kuin Kela-kortti Suomessa ja suorittaa paikallinen alkoholipassi (RSA) jos haluut tehä duunia baareissa tai ravintoloissa. Todella kallis kaupunkihan tää on, mut se nyt ei tullut yllätyksenä varmaan kenellekään. Näin jälkeenpäin ajateltuna oisin ehkä voinut jättää Aasian reissun väliin, niillä rahoilla ois nimittäin täällä ollut käyttöä. Mutta toisaalta en kadu hetkeäkään sitä reissua, oli niin sairaan kivaa ja olin todellakin lomani ansainnut! Nyt vaan sit eletään "kädestä suuhun" ja onneks paras ystäväni herra luottokunta on vielä kyvykäs lainaamaan mulle vähän rahaa tarvittaessa. Kohta senkin rahat kyllä loppuu, et uuden duunin löytäminen mahdollisimman pian olis aika tärkeetä.

Leikittiin Adrianen kanssa turisteja

Tää kaupunki tuntuu jo vähän kodilta. Kiva tunne. Onneks Karo asuu täällä myös, on paljon helpompaa kun on joku kelle puhua omaa äidinkieltä ja joka ymmärtää, miten hölmöjä nää aussit voi joskus olla. Oli ihana nähä myös Jessicaa, vaikka se ilo kestikin vaan viikon. Sää on ollut ihan ok, vaikka välillä onkin niin kylmä, et suoraan sanottuna oikee v***ttaa. Oli pakko ostaa takkikin, kun ei oikeesti pärjää pelkällä hupparilla iltaisin/öisin. Päivisin jos aurinko paistaa on tosi lämmin, mut heti kun aurinko laskee tulee tosi kylmä. Kai se Suomen säätilaan verrattuna on silti ihan ok, mut jotenkin on vaikee uskoa et Australiassa ois muka kylmä. Mun oma vikahan tää on kun tulin tähän aikaan vuodesta ja jäin Sydneyyn enkä mennyt pohjoiseen, mut eiköhän tää parin kuukauden päästä sit helpota. Kaikista pahinta tässä on se, että sisällä on ihan jäätävän kylmä myös! Jopa mä osaisin varmasti rakentaa paremmin eristetyn talon ku nää paikalliset remonttireiskat täällä. En varmaan ikinä tuu tottumaan siihen, et sisätiloissa pitää palella. Mun kämpässä Suomessa voin olla vaik shortsit jalassa kun ulkona on -25 astetta pakkasta. En myöskään oo ikinä tajunnut miten jotkut voi nukkua verkkarit ja huppari päällä. Nyt tajuan.

Uuteen maahan yksin muuttaminen ei siis oo se helpoin juttu tässä maailmassa. En oo ikinä aiemmin kokenut tällasta tunteiden vuoristorataa, iloa ja innostusta ja seuraavassa hetkessä järkyttävää ahdistusta ja epätoivoa. Pakko myöntää, et oon halunnut luovuttaa pari kertaa ja ottaa ensimmäisen lennon takas Suomeen. Mut se nyt vaan ei yksinkertaisesti oo vaihtoehto. Oon halunnut tulla tänne niin pitkään ja vihdoin oon sen unelmani toteuttanut, niin minähän en luovuta. Potkikaa vaan maahan, nousen vaan vahvempana takas ylös, ihan vaan vittuillakseni. Sori kielen käyttö, mut tolle sanalle tossa yhteydessä ei vaan oo mitään vastinetta. Eiks se niin mee et jokainen on oman onnensa seppä? Tuolla jossain on oltava jotain suurta ja mahtavaa, mikä vaan odottaa löytäjäänsä ja mä aion löytää sen.

Suurkaupungista toiseen

Kuala Lumpur on pienen ihmisen shoppailuparatiisi ja hyvän ruuan taivas. Oon ollut täällä muutaman kerran aikasemminkin ja joka kerta oon kyllä tykännyt. Ollakseni onnellinen en hirveesti muuta tarvi kun hyvää ruokaa, haha. Päätin sitten ennen tänne lähtöä repästä oikeen kunnon partymeiningit Da Nangissa, kun tavattiin siellä vikana iltana ihan super kivoja tyyppejä. Meiän lento Saigoniin lähti kasilta aamulla ja kentälle piti lähtee vähän ennen kuutta, joten musta oli hyvä idea dokata aamuun asti eikä nukkua sekuntiakaan. Varsinkin kun edessä oli kaks eri lentoa ja bussimatka Kuala Lumpurin keskustaan. Mä olin vielä kirsikkana kakun päällä meiän matkanjohtaja, koska tytöt ei ollu käyny täällä aikasemmin. Mut ylpeänä voin ilmoittaa, että suoriuduin tehtävästäni ja koko matkasta erinomaisesti. Oon oman elämäni superstar. Ha! Taas kerran olin sellasessa tilanteessa, että vikana päivänä tapaan jonkun huipputyypin. Se on ehkä ainoo ikävä puoli tässä reissaamisessa, ei haluis jättää hyvästejä niin pian. Mut toisaalta pitää kai vaan nauttia niistä hetkistä mitkä saa viettää yhessä ja muistella niitä lämmöllä. Ja maailma on loppujen lopuks aika pieni, ikinä ei voi tietää missä sitä seuraavan kerran tiet kohtaa.

Ei juurikaan tehty tyttöjen kanssa perus turistijuttuja, mitä nyt käytiin tietty kattomassa Petronas towerit, ne on kai pakko nähä jos tähän kaupunkiin jalallaan astuu.

Petronas Towers

Eli periaatteessa vaan shoppailtiin ja bailattiin, haha, mikäs sen parempi kaupunkiloma. Kaljahan täällä on kyllä tosi kallista, melkeinpä saman hintaista kuin Suomessa. Mutta ei taaskaan oltu köyhiä eikä kipeitä, kortti vaan vinkumaan ja shotteja pöytään kiitos! Esimerkillistä rahankäyttöä jälleen. Oli kyllä joka pennin arvoista ja pankki jos toinenkin räjähti kyllä sinä iltana tässä kaupungissa. Olin myös lähellä päästä jatkoille suurlähetystöön. Miksi ja minkä maan, se jääköön salaisuudeksi, haha. Seuraava päivä menikin kyllä sit vähän harakoille ja käytiin periaatteessa kolme kertaa McDonaldsissa syömässä, jos baarinjälkeinen klo 06 setti lasketaan myös. Vahvaa suorittamista, täytyy sanoa. Toisena iltana lähin yksin bailaa mun vanhan työkaverin Peten kanssa, joka sattui olemaan myös mestoilla. Meininki oli lähes yhtä hurjaa kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin oltiin sunnuntaiaamuisin ensimmäisinä Patiksen ovenkahvassa roikkumassa.

Tytöt lähti eilen kohti Perhentian saaria ja jätti mut ihan yksin. Tuntuu ihan kummalta olla yksin, ollaan kuitenki Johannan kaa reissattu yhessä about 5 viikkoa ja Ninninkin kanssa about 3 viikkoa. Ehkä suurin syy tähän fiilikseen on kuitenkin se, etten tuu näkee niitä todennäkösesti yli vuoteen. Ei sitä ehkä ihan kokonaan pysty ees käsittää, tuntuu niin epätodelliselta. Mut kuhan pääsen Australiaan ja saan toivottavasti sen duunin ja oman kämpän, niin eiköhän fiiliksetkin nouse. Ja Tinder pitää laittaa tietty laulamaan heti kun pääsen lentokoneesta ulos, haha! Jotenkin on nyt vaan vähän stressaava ja epämiellyttävä olo. En ees haluu jutella kenenkään kanssa täällä hostellilla, oon todella epäsosiaalinen ja kaikki varmaan kuvittelee mun olevan joku erakko. Sain onneks tänään vihdoin ja viimein varattua itelleni hostellin Sydneystä, saa nähä millanen se sit oikeesti on. Kaikki hostellit on sairaan kalliita ja oikeestaan lähes kaikki niistä on saanut myös tosi huonoja arvosteluja. Tietenkään en luota niihin täysin, koska jokainen kokee asiat eri tavalla ja täydellinen mesta jollekin voi olla helvetti maan päällä jollekin toiselle. Toivotaan siis parasta.

Hyppy tuntemattomaan

Aattelin tänään hemmotella itteäni sushilla, niinkuin eilenkin tein sen jälkeen kun sanoin moikat Johannalle ja Ninnille. Oli ihan sairaan hyvää, nam! Eikä se nyt edes niin superkallista ollut, himmee setti sushia ja valkkarilasi oli alle 20 euroa. Tai sit teen sen vasta huomenna ennen lähtöä, koska mun lento on vasta tosi myöhään illalla niin on koko päivä vielä aikaa. Ehkä myös shoppailen vähän lisää...

Vähän vanhaa ja vähän uutta

Mistäköhän mä tän tarinani alottaisin kun viime kerrasta on jo yli kolme viikkoa, hups. Oon ollut tosi laiska kirjottamisen suhteen, vaik eihän tää oo homma eikä mikään kuhan vaan alottaa. Mut niinkuin monessa muussakin asiassa, se on se vaikein osuus. Nyt päätin kuitenkin ottaa itteäni niskasta kiinni kun tytöt halus ottaa päikkärit, mua ei väsytä ja ulkona sataa.

Thaimaassa siis vierähti se 2,5 viikkoa Johannan kanssa. Lähettiin sieltä kämpiltä kohti Thaimaan suurinta saarta Koh Changia yks aikainen aamu ja päästiin kuin päästiinkin perille omin neuvoin. Thaimaassa matkustus on kyllä niin helppoa, että täytyy olla astetta tyhmempi kaveri, jos siirtyminen paikasta a paikkaan b tuottaa suuria vaikeuksia. Changilla jouduttiin hetki pyörimään ettien majoitusta, mut suht nopeesti kuitenkin löydettiin edullinen huone. Ja mitä me sit siellä saarella tehtiin? No, maattiin rannalla ja palvottiin aurinkoa. Siinäpä se, ha. Toki parina iltana käytiin vähän pyörähtämässä kylillä ja otettiin niin sanotusti saari haltuun. Muutaman päivän jälkeen oli pakko lähtee menee, koska oli "vähän" morkkis edellisen illan krebailusta. Sanotaan vaikka näin, että muisti meni mutta hauskaa oli. Koh Chang on edelleen musta tosi kiva paikka, suosittelen siis lämpimästi. Uusia mestoja toki oli tullut parin vuoden aikana, mutta kehitys ja rakentaminen on kuitenkin maltillista verrattuna esimerkiks Koh Taoon, jossa jo rakennetaan kerrostaloja melkein rantaviivaan.

Lonely Beach

Muijat biitsillä

Johannan kämpillä käytiin myös yhtenä iltana vähän bailaamassa ruotsalaisten eläkeläisten kanssa ja kun tilaisuus osui kohdalle, pakkohan mun oli vetää Bon Jovin Bed of roses lavalla ja esittää maailman luokan rokkitähteä. Ai että oli muuten siistiä ja ai että kyllä oli muuten ruotsalaisten mammojen ja pappojenkin mielestä. Tosta kyseisestä biisistä on jotenkin kehkeytynyt meiän reissun teemakipale, sitä hoilataan harva se päivä. Ihanaa, mun siedätyshoito alkaa toimia.

12.maaliskuuta meil oli sit lento Vietnamiin, jossa oli tarkotus tavata Johannan kaveri Ninni ja reissata yhessä se pari viikkoa. Suomalaisethan ei tarvi viisumia Vietnamiin, jos on maassa alle 15 päivää. Todella kätevää, vaikka toki se on lyhyt aika koko maan tutkimiseen. Siks me päätettiinkin ottaa haltuun vaan eteläosa ja säästän sit Pohjois-Vietnamin ens kertaan, koska aivan varmasti tuun takasin! Tää maa on aivan ihana. Ihmiset on niin ystävällisiä ettei oo tosikaan, ruoka on aivan uskomattoman hyvää (joskus myös vähän huonoa mut sitä ei lasketa), bisse on halpaa ja maisemat todella kauniita. Liikkuminen on myös helppoa joko bussilla, junalla tai lentokoneella eikä matkat oo hinnalla pilattuja.

Treffattiin Ninni siis aikasin aamulla Ho Chi Minhin kentällä ja tietenkin jouduttiin heti kusetuksen uhreiksi, vaik olin lukenut netistä huijaritakseista. Luultiin et vältettiin ne ja mentiin taksitolpalle missä oli paikallisiakin odottamassa taksia, mutta yllättäen ekat taksit olikin jotain hemmetin turistikusetushaistakaahomeautoja ja niiden perässä olis ollut ihan tavallisia takseja (note to self: käytä vain Vinasun tai Mai Linh merkkisiä takseja). Maksettiin meiän matkasta hostellille yli kaks kertaa enemmän ku ois pitänyt. Aluks taksikuski oli tosi ystävällinen hemmo, mut kun aloin kysymään siltä et miks sen mittari näyttää 20km kun matka oli oikeesti 7km ja miks meiän pitäis maksaa niin paljon, muuttui ääni senkin äijän kellossa. Se veti hirveet kilarit ja alko vaan huitomaan ja huutamaan. Ois varmaan pitänyt tehdä samoin niin ehkä sit oltais päästy yhteisymmärrykseen, haha. Ärsytti aivan uskomattoman paljon, mut pakkohan se oli maksaa. Ei kauheen mukava ensivaikutelma Vietnamista, mutta onneks se unohtui pian kun tajuttiin, että suurin osa kansasta on ihania hassuttelu tyyppejä. HCMC:ssa pyörittiin muutama päivä ja yritettiin tottua paikalliseen liikenteeseen. En oo missään ikinä nähnyt mitään vastaavaa, näyttää siltä että liikenne on vaan kaaos ilman minkäänlaisia liikennesääntöjä. Mutta totuus on, että liikenne on täysin hallittu kaaos. Yhtäkään kolaria tai edes läheltäpiti-tilannetta ei nähty ja kadun ylityskin onnistuu kun vaan kävelee rauhallisesti eikä tee mitään äkkiliikkeitä. Kyllä ne mopot ja autot sua väistää, tööttäävät vaan ilmoittaakseen olevansa tulossa sua kohti. Älä siis missään nimessä pysähdy. Tai kuolet.

Normipäivä Saigonissa

Tokana iltana kävi myös hassunhauska sattuma, kun ehkä jo kiinni ollut baari avattiin meidän takia joskus kahelta yöllä, koska haluttiin laulaa karaokea (Bed of roses tais olla eka biisi, haha). Oli käsittämättömän hauska ilta ja siinä sitä sit juotiin Sambucaa vielä kuudelta aamulla. Avot. Ehdottomasti kannattaa käydä myös sotamuseossa, joka on kyllä aika karu kaikkine valokuvineen. Todella vaikuttava ja kammottava samaan aikaan. Ja voin kertoa, että darra on ehkä vähän liikaa siihen päälle. 

HCMC:stä otettiin sleeper bussi kohti Nha Trangia. Vietnamilaisia yöbusseja voin todellakin suositella, sillä bussin tuolit on periaatteessa sänkyjä ja nukkuminen onnistuu todella hyvin. Toki jos on kauheesti 160cm pidempi, voi nukkuminen olla vähän hankalampaa. Kerrankin on jotain hyötyä olla lyhyt, jea! Sain kylläkin kaameen yskän sillä matkalla, koska jostain syystä ilmastointia ei pystynyt itse säätämään ollenkaan vaan se puhals ihan täysiä jääkylmänä. Onneks busseissa on kyl peitot, mut silti oli kyllä liian kylmä vaik oli huppari ja pitkät housut ja vaik mitä. Jouduin peittää mun naamankin huivilla, koska se oli niin jäässä.

Jos oot joskus halunnut mennä Venäjälle, mut samalla haluisit olla jossain lämpimässä, matkusta Nha Trangiin. Kyseinen kaupunki on täynnä venäläisiä, kaikki kyltit ja ruokalistat on venäjäksi, tarjoilijat puhuu parempaa venäjää kuin englantia ja rannalla voit nähdä sekä venäläisiä miehiä että naisia speedoissa ja stringeissä.

Kyllä nyt kelpaa

Ei siis ihan sitä mitä toivottiin, mut kävinpäs kuitenkin taas Tinder-treffeillä yhen aussijäbän kanssa. Haha. Mut oli oikeesti kivaa ja se kertoi mulle joitain vinkkeja Australiaan ja lähinnä Sydneyyn, kun se oli sieltä kotoisin. Ja ette ikinä arvaa!! Se tuntee Angus Stonen!!! En voinut uskoa korviani kun läpällä heitin, et se on mun tuleva aviomies ja sit se vaan sivulauseessa toteaa et joo, mä tunnen sen, kävin sen kaa samaa koulua. Sen on pakko hommata mulle puhelinnumero kun pääsen Ausseihin!!

Hoi An oli meiän seuraava kohde. Mun mielestä kaikkien Vietnamiin tulevien on pakko mennä sinne, se kaupunki on vaan niin valloittava! Hoi Anin vanha kaupunki on Unescon perintökohde eikä suotta. Talot on ikivanhoja, värikkäitä, kauniita ja tunnelmallisia ja illan tullen sadat paperilyhdyt loistaa ympäri kaupunkia. Hoi Anista löytyy myös biitsi, ei mikään järisyttävä paratiisiranta, mutta ihan ok auringonottoon ja uimiseen, merivesi on ainakin ihanan viileää ja virkistävää, toisin kun esim. Thaimaassa. Asuttiin Thanh Luan nimisessä homestayssa, joka oli aivan ihana myöskin. Perheen äiti oli todella sydämellinen tyyppi, niiden talo oli tosi kaunis ja huoneet oli jättisuuria ja meillä oli jopa oma iso parvekekin. Vahva suositus siis tälle majapaikalle, ne antoi fillaritkin ilmaiseksi meidän käyttöön. Hoi Anissa on myös paljon paikallisia herkkuruokia, jotka löytyy vain sieltä. Cao Lau ehdottomasti paras niistä, possua,nuudelia ja yrttejä naminami-liemessä.

Hoi Anin väriloistoa

Paikallisia iloisia hedelmäkauppiaita

Ancient town

Paikallisia herkkuja

Tällä hetkellä ollaan Da Nangissa, josta lennetään ylihuomenna takas HCMC ja sieltä suoraan Kuala Lumpuriin. Alkaa lomapäivät käydä vähiin hittolainen. Enää ois about viikko jäljellä ja sit alkaa karu arki ja asioiden järjestely ja stressaaminen. En pystykään olemaan Karon luona kun saavun mestoille, joten pitää joku hostellikin varata. Toivottavasti mahdollisimman pian löydän oman kämpän, koska hostellit on ihan super kalliita enkä muutenkaan ehkä pysty käsittelemään niitä 20-vuotiaita bilehirmuja kovinkaan pitkään. No, enköhän mä selvii ku oon ennenkin selvinnyt. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. 

Uusi maa, uudet kujeet

Gili Air oli kaikkea sitä mitä halusinkin eli rentoa oleskelua ja mitään tekemättömyyttä. Oli kuitenkin mukava palata takaisin Kuta Beachille ja ihmisvilinään. Vaikka tykkäänkin välillä olla yksin ja nautin siitä, niin on kuitenkin myös mukavaa olla mestassa, jossa on elämää ja jossa helposti tutustuu uusiin ihmisiin. Kuta Beachia usein haukutaan paljon, mutta mulla on kyllä ollut siellä aina tosi kivaa ja oon tavannut siistejä tyyppejä, joten mun mielestä kyseinen paikka on aika ok. Toki ranta on aivan kammottava ja paikallisten kauppiaiden väsymätön huutelu voi ottaa koville, mutta ota hotelli jossa on uima-allas ja hymyile myyjille ja sano nätisti ei kiitos. Siinä mun resepti Kutalla pärjäämiseen. Varasin Kayun Hostellin dormista itelleni sängyn ja mesta osottautui erittäin kivaksi. Vahva suositus siis, varsinkin jos oot yksin reissussa. Respan tytöt oli ehkä parhaita ikinä, en oo ehkä ikinä nauranu niin paljon ku niiden kanssa. Myös uima-allas ja yhteiset oleskelutilat oli kivoja. Jos vielä joskus sinne palaan, niin aion ehdottomasti yöpyä siellä uudestaan.

Tapasin hostellilla brittiläisen Marcuksen ja suomalaisen Jannen, jotka oli ihan huippu tyyppejä. Siinä iltapäivällä alkoi sit olut maistumaan ja Smirnoff Ice Rasberry (!!), joka on elämän eliksiiriä, vahva suositus myös sille, varsinkin jos tarvii tasottavan darrassa, haha. Siitä se ajatus sitten lähti ja päädyttiin viettämään tän reissun hauskin ilta (paitsi eka ilta Karon kanssa saattaa ehkä viedä voiton). Löydettiin myös aivan loistava "yökerho", jossa soitettiin hyvää musaa ja sellasella volyymillä, että ihan vallan pystyi jopa juttelemaan kanssajuhlijoitten kanssa. En ymmärrä miks en oo koskaan aikasemmin sinne eksynyt, mut nytpä olen ja minnekään muualle en enää aiokaan mennä. Tietenkään sen baarin nimeä en muista, että voisin jakaa tätä ilosanomaa, mutta sen verran tiedän, että nimi alkoi E-kirjaimella. Siitä vaan sitten aarteen metsästykseen. Kehitin myös köyhän miehen whiskey sourin, kun oli pakko juoda Jackiä kun se oli tarjouksessa. Hätä keinot keksii. Seuraavana päivänä tilattiin myös McDonaldsista ruuat meiän uima-altaalle. Kotiinkuljetus mäkkärissä, voisko parempaa darrapäivää olla??!!

tästä ei darrapäivä parane

Darrapäivän jälkeen mulla sit olikin lento Thaimaahan aamupäivällä. Hommat sujui taas sutjakkaasti ilman ongelmia, maksoin maastapoistumismaksun ja sain leiman passiin. Koneessa mulla oli taas 2 penkkiä itelleni, joten sain vähän nukuttuakin 4 tunnin matkan aikana. Ja konekin pysyi ilmassa, jes! Nykyään kaikki Air Asian lennot menee Bangkokin vanhalle kentälle ja koska Johanna tuli seuraavana päivänä isommalle kentälle, olin varannut hotellin yheks yöks läheltä isoa kenttää. Luulin, että siirtyminen kenttien välillä ois ihan helppoa, mut totuus olikin vähän eri. Kenttien välillä toki menee shuttle bus, mutta ne ei ota sua kyytiin, ellei sulla oo jatkolentoa kyseiseltä kentältä. Hienoa logiikkaa. No kysäsin sit infotiskiltä, et mitenköhän mä sinne pääsisin, kun en halunnut maksaa taksista miljoonia. Tytöt tiskillä neuvoi, et voin ottaa paikallisen bussin jostain kentän ulkopuolelta ja pääsen sillä toiselle kentälle. Löysin pysäkin ja siinä sit odottelin tuskastuneena kuumuudessa oikeeta bussia. 20 minuutin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Ohi meni satoja busseja, mut yksikään ei ollut se, minkä mä oisin tarvinnut. Heitin repun selkään ja olin pysäyttämässä taksia, kun yhtäkkiä kuin taivaan lahjana oikee bussi kurvas mun eteen. Hyppäsin kyytiin ja siellä sit istuskelin varmaan joku 40 minuuttia ja rukoilin kaikkia maailman bussijumalia, et pääsisin haluamaani määränpäähän. Bussi ei kyllä kentälle asti mennyt vaik niin mulle väitettiin, vaan se jäi jonnekin bussiterminaaliin keskelle ei mitään. Olin aika varma et mun hotellin täytyi olla jossain siinä holleilla, joten otin taksin ja muutaman väärän reitin jälkeen kuski löysi kuin löysikin perille. Hallelujah. Vaikka matka olikin hieman tuskainen ja pitkä verrattuna siihen et oisin ottanut vaan taksin kentältä, olin tyytyväinen, sillä pääsin noin kymmenen kertaa halvemmalla. Mun matka maksoi yhteensä joku 3,5 euroa. Hah.

Seuraavana aamuna Johanna tuli hakemaan mut hotellilta ja matkattiin joku pari tuntia sen kämpille Mae Phimiin. Tääkin on vähän tällanen eläkeläisten paratiisi, mikä sopii meille paremmin kuin hyvin. Vanhoja tässä ollaan, ei voi kieltää. Kämppä on tosi kiva ja mikä parasta, katolla on uima-allas ja meri noin 20 metrin päässä. Ollaan otettu aurinkoa, syöty, otettu aurinkoa, syöty ja nukuttu. Vähän kyllä treenattukin, uskokaa tai älkää! Oon vedellyt altaassa niinkuin Jani Sievinen konsanaan ja vähän lihaskuntoakin siinä sivussa. Jea. Huomenna ois tarkotus lähtee ettii kuntosali, kuvamateriaalia varmasti tulossa.

fillarilla on helppo kruisailla

Pakko vielä tähän loppuun kertoa elämäni hirveimmästä tunnista tänään aikasemmin päivällä. Oltiin aika poikki eilisen jäljiltä (muutama Chang tuli otettua kamalaa filippiiniläistä "bändiä" kuunnellessa paikallisessa "menomestassa", jossa oltiin pitkään ainoot asiakkaat), joten päätettiin mennä hierontaan. Oon ottanut Aasiassa varmaan miljoona hierontaa ja aina on ollut ihanaa, mutta ehei, ei tällä kertaa. Pyysin selkä- ja niskahieronnan ja en ymmärrä mikä siinä meni pieleen, koska sain koko vartalohieronnan ja vaikka mitä muuta. Meinasin alkaa itkemään, koska se oli vaan niin kamalaa. Se misu ei kyllä yhtään tiennyt mitä oli tekemässä. Jossain vaiheessa se myös "hieroi" mun mahaa, eli paineli sitä ihan helvetin kovaa. Ei! Tällasta mä en tilannut. Loppuvaiheessa se naikkonen "hieroi" myös mun naamaa eli toisin sanoen läiski jotain kolmea eri rasvaa/öljyä mun naamaan ja hiuksiin. En ehkä ikinä oo kokenut mitään niin epämiellyttävää. Hyi. Olin aivan hiilenä kun se kidutus vihdoin oli ohi ja Johanna ei voinut muuta kuin nauraa. Kyllä muakin nyt naurattaa, mut voin kertoa et sillon oli nauru aika kaukana. Saatoin saada elinikäiset traumat. Hakeudun ehkä terapeutin vastaanotolle Australiassa.

Täällä laiskotellaan vielä varmaan about viikko ja sit suunnataan Koh Changille kun se on tässä melko lähellä ja meillä molemmilla on vaan hyviä kokemuksia siitä saaresta. Päästään vähän ihmisten ilmoille ja ehkä toimimaan parkettien partaveitsinäkin, ken tietää.